Paperimassatiikeri ja huopahattu

Taito-käsityökoulu Helmi, oppilastyö

Nimeni on MurMur  ja olen amurintiikeri. Sain nimeni siitä, että ihan pienenä, kun en vielä oikein osannut puhua, vastasin kaikkeen murmur. Se oli emostani hassunhauskaa! Näytin kuulemma suloiselta, kun rutistelin naamaani silmät kiinni äännellen epämääräisesti.

Minulla on 2 siskoa ja yksi veli. Juoksemme, leikimme, kinastelemme ja telmimme Itä-Venäjän, Mantsurian ja Pohjois-Kiinan salaperäisissä metsissä. Etelässä tammet ovat suuria ja ne osaavat puhua, pohjoisessa tundralla tuuli laulaa kitukasvuisten kuusien kanssa, aroilla heinä heiluu kuin meren aallot. Olisitpa täällä meidän kanssamme leikkimässä! Mielileikkini on piilonen. Meillä tiikereillä on niin hyvä suojaväri, ettemme löydä aina edes toisiamme korkeassa heinikossa!

Haluan kertoa sinulle erään tarinan: Eräänä aurinkoisena kesäpäivänä leikimme taas piilosta. Kyyhötin oikein hiljaa pienen tammen takana. Yhtä äkkiä kuulin askelia, ärräpäitä, kolinaa ja kalketta. Tiesin heti, että salametsästäjät olivat tulleet. Emoni oli varoittanut minua näistä vaarallisista ihmisistä. Metsästäjät halusivat vangita tiikereitä, sillä he uskoivat meillä olevan parantavia voimia. Oikeasti me amurintiikeripennut olemme aivan tavallisia pikku tiikereitä, samalla tavalla kuin ihmislapset ovat ihan tavallisia pikkuihmisiä. Ehkä metsästäjät luulevat meillä olevan taikavoimia, sillä olemme niin hyviä piiloutujia!

Yritin olla piilopaikassani mahdollisimman huomaamaton. Pidätin hengitystäni. Vihaiset äänet lähestyivät uhkaavasti. Pian yksi metsästäjistä oli askeleen päässä minusta. Vapisin ja pelkäsin. Mitä ne oikein tekisivät, jos saisivat minut kiinni? Näkisinkö enää koskaan emoa ja sisaruksiani?

Hyvä piilo ja emokultani pelasti minut. Juuri kun metsästäjä oli astumaisillaan päälleni, emo huudahti metsän laidasta metsästäjien kielellä ”Menkää pois, tämä on meidän metsästysmaatamme!” Metsästäjät luulivat emon olevan toisesta salametsästäjien joukkiosta ja perääntyivät kiireesti pahoitellen. Pelastuin niukin naukin.

Seikkailun jälkeen päätin opetella ihmisten kielen. Siksi minä osaankin kertoa tämän tarinan sinullekin.

Olisi oikein mukava, jos voisimme tutustua! Olen nyt käymässä Suomessa. Voit tavata minut Designikkunassa Vantaalla 9.4 asti tai sitten Täpliä, raitoja rytmejä karnevaalissa 14.4 Helsingissä Espan puistossa.

---

 

Paperimassatiikeri ja huopahattu on valmistettu käsityön taiteen perusopetuksessa Taito-käsityökoulu Helmessä, joka toimii useilla paikkakunnilla Uudenmaan alueella. Opetusryhmiä on lapsille, nuorille sekä aikuisille. Lisätietoja matkasta käsityön inspiroivaan maailmaan sivuilla http://www.taitouusimaa.fi/kasityokoulut/

Lisätietoa amurintiikereistä sivulla http://www.korkeasaari.fi/amurintiikeri

Aarrekartta

Raija Rastas 2011. Aarrekartta 1: Joku odottaa sinua. 

Ompelu, kirjonta, silkki, puuvilla, kultalanka, metallinappi, halkaisija 26 cm

 Ostan kirpputorilta hylätyn matkamuiston, löydän vanhoja matkakirjoja. Kuvia Pariisista, Venetsiasta, Pekingin kielletystä kaupungista , Leningradista. Lumoavat valokuvat ja esineet kertovat monia tarinoita. Selaan samalla sivuja omalta matkaltani. Ilman yllättäviä kohtaamisia en olisi minä.

Löydän joka päivä uusia aarteita. Löydän jalkakäytävän auringossa kimaltelevan ryppyisen pinnan, puiden runkojen karttoja, rakennusten muotoja ja leimoja. Löydän unelmia ja haaveita, revittyjä kerroksia, outoja kokoelmia. Olen lähellä ja samalla kaukana.

Meillä jokaisella matkareitti on erilainen, arvokas ja uusia mahdollisuuksia täynnä. Ole avoin, utelias elämälle, kuuntele - huomaat, että aarre löytyy lähempänä kuin arvaatkaan.

Tekstiilitaiteilija Raija Rastas työskentelee Vantaan Seutulan kylässä keskellä kulttuurimaisemaa ja luontoa. Hänen keskeisintä tuotantoaan ovat julkisten tilojen ja kotien tekstiilitaideteokset, veistokselliset tekstiilikorut sekä kirkkotekstiilien suunnittelu. Lisäksi hän toteuttaa vuorovaikutteisia luentoja ja taidetyöpajoja.

Lisätietoja: http://www.raijarastas.fi/

Neulegraffitit

Ne ovat olleet täällä jo vuosia. Kummastuttaneet ja naurattaneet. Ärsyttäneet. Kyllästyttäneet.
Ja silti, kaikki eivät ole edes tienneet niiden olemmassaolosta. Ehkäpä ilmiö ei olekaan levinnyt ihan pienempiin pitäjiin. Tai sitten ihmiset eivät vain osaa katsoa ympärilleen. Katsokaa nyt; neulegraffiteja on joka puolella, ainakin suurimmissa kaupungeissa.

Neulegraffitit ovat julkiselle paikalle kiinnitettyjä koristeita. Nimestään huolimatta ne eivät ole välttämättä neulottuja: niiden valmistustekniikka voi olla mitä tahansa tekstiiliin liittyvää huovutuksesta ompeluun ja virkkaukseen.

Neulegraffitit voivat olla ympäristötaiteen tavoin julkisia kannanottoja - tai sitten niiden tekeminen on vain kivaa ja jännää. Neulegraffitit ovat yleensä pieniä. Niitä on nopea ja hauska tehdä; usein tekstiili sisältääkin jonkin hauskan jujun. Graffitit tehdään lähes aina valmiiksi kotona. Kiinnitys tehdään salaa, sillä niiden kuuluu olla yllätyksiä - ja mielellään positiivisia sellaisia.

Missä viimeksi sinä näit neulegraffitin? Minä näin vilauksen yllättävissä paikoissa olevista pipoista bussimatkan alkajaiseksi Helsingin Kampissa.

Graffitin kiinnityspaikka on tärkeä, usein sellainen, joissa mahdollisimman monet ihmiset voivat nähdä tekstiilin. Monet graffaajat pitävät töistään blogia. Toisilla on jopa karttasovelluksia vinkiksi siitä, minne kaikkialle neulegraffitit ovatkaan levinneet.

Neulegraffitien idea kuulostaa ensi alkuun maalattujen graffitien tapaan kovin anarkistisilta, mutta sitä se ei todellakaan ole. Suomessa lankateosten teko on varsin sovinnaista. Neulegraffitien tekijä on yleensä 25-44-vuotias nainen. Taustalla on neulonta -tai askasrteluharrastus. Kouluissa tehdään -ainakin jonkin verran neulegraffiteja. Neulegraffitien opetuksen taustalla on yleensä laajempi ajatus ottaa haltuun oma lähiympäristö.

Neulegraffitit ovat jo täällä - mitä on seuraava katujen ja puutarhojen kantaaottava tekstiili-ilmiö. Friisit eli viivapiirrokset verkkoaidoissa ovat jo käväisseet jo täällä - ehkä joku muistaa Helsingin rautatieaseman kupeessa olevaan verkkoaitaan lehdillä kirjoitetun tekstin: "Muista hengittää". Kenkiä on heitelty puhelinlankojen yli mm. Hakaniemessä.

Suosikki suloisuus - vaikka ei nyt niin kantaaottava- ovat ikuista rakkautta kuvaavat lukot aidoissa ympäri maata. Harmi, että tekstiilijutuilla ei voi mitään ikuista rakkautta julistaa, ne kun maatuvat ajan myötä...

Nettilinkkejä:

Knit sea-neulegraffitiblogi, http://knitsea.blogspot.com/

Tamminen, J. 2008. Sallittu töhry. Voima-lehti http://www.voima.fi/content/view/full/3121

Graffiti-ideoista taidetta: Kaija Papu. Virkattu poliisiauto. http://www.kaijapapu.com/

Collanus, M. 2009. Graffaten kauniimpi ympäristö. Viitattu 30.11.2009 internet-sivuilla
http://www.tekstiiliopettajanliitto.fi/lehti/2009-01/graffaten.html

Neulegraffausta ulkomailla, http://yarnbombing.com/

Perhosten tarina

Sori Yanagi, japanilainen muotoilija ja oman aikansa ikoni, kuoli viime vuoden joulukuussa 96 vuoden ikäisenä. Hänen tavoitteensa oli luoda ennen kaikkea esineitä, jotka ihmiset kokisivat hyödylliseksi.

"During the process, beauty is born naturally", hän sanoi.




Herra Yanagi suunnitteli 50-luvulla Butterfly-nimisen jakkaran -jonka silhuetti tosiaankin muistuttaa perhosta. Yanagi sai penkistään palkinnon Milanon triennaalissa 1957. Vuosia myöhemmin suomalainen tekstiilisuunnittelija inspiroitui penkistä. Tuo tekstiilisuunnittelija oli Johanna Gullichsen.



Johannaa meidän ei tarvitse teititellä japanilaisen mestarin tavoin. Hän rakastaa käsityötä, kankaiden rakenteita, tekniikkaa designin takana. Hienostelu on hienoista tekstiileistä kaukana. Johannalle kangas määrittelee millainen tuotteen pitää olla. Materiaali ja kuosi suunnitellaan aina ensin, sitten vasta tuote.

Tekstiilisuunnittelijamme halusi suunnitella Butterfly-penkille tyynyn. Periaatteiden mukaan ensin tuli kangas, ja vasta sitten tuote. Johannan perhosten nimi on ranskalaisittain Papillon.

Ja kangasta syntyi: Pieni suomalainen kutomo aloitti perhostuotannon. Vanhojen suomalaisten perinteiden mukaisesti pellavaloimeen kudottiin leveitä villaraitoja. Kankaan raportti muodostui kymmenestä 25 cm leveästä raidasta. Väreiksi päätettiin suunnitelmien ja kudontakokeilujen pohjalta punainen, valkoinen, sininen, vihreä ja ruskea.

Kuulostaa kummalta, mutta näyttää kauniilta.

Kangas muistuttaa kansallispukukankaita tai jopa raanuja. Ja silti, samalla se on jotain aivan uutta.

Kun kangas oli valmis, suunniteltiin kaksiväriset tyynyt, siten että Papillon-kangas leikattiin aina kahden värin yhtymäkohdalta. Erilaisia väriyhdistelmiä oli kymmenen erilaista. Jokaisessa tunnelma on aivan erilainen. Yksinkertaista ja kaunista.

Perhostarina lähti liikkeelle Japanista. Sittemmin Papillon on matkannut takaisin itään tyynyinä sikäläisiin kauppoihin.

Linkit:

http://www.johannagullichsen.com/
http://www.soriyanagi.com/uk/start.php

Taitava tyyppi: Paikka paikan päällä

Taitava tyyppi julkaiseen joka kuukausi pienen käsityöhön liittyvän sarjakuvan. Tänä vuonna aiheena ovat tutut - ja vähemmän tutu sananlaskut, joihin käsityö liittyy.

Paikkaaminen ja parsiminen on nykyään vähemmän trendikästä - vaikka se voisi ihan hyvin sitä olla. Miten ihana voisikaan olla villamekko joka on parsittu niin täyteen, että parsiminen muistuttaa jo kirjailua, koristelemista!

Paikka paikan päällä-sananlaskuun liitty sattumoisin pieni näyttely.  Kulttuurien museo Helsingissä esittelee pienessä näyttelyssä 21.3- 11.11.2012  kulunutta kauneutta. Japanilainen kimono, guetemalaiset ja unkarilaiset puserot, mordvalaiset ja marilaiset paidat, liiviläisnaisten päähineet ja tasankointiaanien naisen puku kertovat paikkauksineen luovuudesta ja kekseliäisyydestä huonoinakin aikoina.